Saavumme hetken kuluttua tallille ja vien karvakasan kentän laidalle, johon se lätsähtää maahan makaamaan. Lähden kohti tallia, jossa kirjaimellisesti törmään nuoreen mieheen.
- Ööö, sori, mutisen nolona pojan katsoessa minuun.
- Eipä mitiä, nuorimies hymähtää ja ojentaa kätensä. - Latu.
- Selma, vastaan ja tartun käteen. - Omistan tuon kirjavan shettiksen, Alisan.
- Vai niin. Miulla on tuo pilkkuperseinen Rolle, mies kertoo. - Pitääpä hakea se sisään, Latu kertoo ja lähtee vaappumaan kohti oritarhoja.
Jatkan matkaani talliin, jossa törmään toiseen uuteen kasvoon. Tällä kertaa en kuitenkaan aivan kirjaimellisesti kävele päin, mutta likellä on. Nainen ojentaa reippaasti kätensä.
- Klara, hän esittelee hiukan ruotsalaisittain ääntäen.
- Selma, Alisan omistaja, vastaan tarttuen ojennettuun käteen. - Hauska tavata.
- Samoin. Mutta, täytyy mennä, tapaillaan! Klara huikkaa ja lähtee poispäin.
Menen Alisan karsinaan, joka on jo siivottu. Otan vain kaapista tiskiharjan ja pesaisen kupit, jonka jälkeen lähden hakemaan Alisaa sisään.
Kuraisessa tarhassa seisoo jälleen kerran kaksi mutaklimppiä kahden ponin sijasta. Otan toisen, jonka oletan olevan Alisa, kiinni ja vien talliin.
Tiitiäisen karsinalla seisoo vieras tyttö. Hän näyttää ehkä suunnilleen minun ikäiseltä, sattaapi olla vuoden, pari vanhempikin.
- Hei, tervehdin ja pysäytän Alisan.
- Moi, tyttö tervehtii. - Mä oon Soffi, hän sanoo.
- Mää oon Selma, ja omistan tän Alisan... Okei, tästä ponista näkee tällä hetkellä aika hyvin, miltä se näyttää, mut... Jos näät tarhassa kaks mutaa, jotka muistuttaa muodoltaan mahdollisesti ponia, niin ne on Alisa ja Viveka, hymyilen.
- Seelvä, Soffi vastaa hiukan epäillen. - Mä siis tosiaan hoidan tätä Tiitiä.
- Okaaay. Onkohan se Inkku pian tulossa, mietin itsekseni ja lähden viemään Alisaa karsinaansa.
- Herranjumala se on kurassa! kuulen kiljahduksen takaani, kun koluan kaappiani Alisan harjoja etsien.
- No shit, Sherlock, totean huomattuani, että kyseessä oli Inkku. - Ja peeteevee, sä et haluu tietää, miltä Vive näyttää, nauran muistellessani ponin ulkonäköä.
- Älä vaan sano... Inkeri aloittaa, mutta repeän nauruun nähdessäni tytön ilmeen, ja hänen on pakko lopettaa lause kesken.
- Ei perskule.
- Heeii, ei se oo paljoo sen pahempi ku Allukaan... Siitä vaan ei näy muuta ku silimät, nauran.
Inkku nappaa riimunnarun ja porhaltaa kohti tarhaa. Sillä välin minä otan kumisuan ja alan hieroa komeaa kurakerrosta irti ponista.
Kun Inkeri ja Vivvu tulevat takaisin, molemmat ovat kurakerroksen peitossa.
- Vediks lipat? on ensimmäinen kysymykseni.
- Valitettavasti, Inkku vastaa, mutta repeää sitten nauruun nähdessään minun tyrskähtelevän hillittömästi. Kohta hekotamme kuin hullut ja ponit katselevat meitä hiukan oudoksuen.
- Ei oikeeestiiiiiihhh.... nauramme hulluina.
Soffi tulee Alisan karsinan eteen ja odottelee siinä, että saamme hillittyä itsemme.
- Niin? kysyn, kun olemme rauhoittuneet.
- Mietin vain, että mitäs ajattelitte tehdä ponejenne kanssa tänään, Soffi kysyy.
- Kuule ei hajuakaan, vastaan ja vilkaisen Inkeriä.
- Ööööö käviskö irtopomppiminen? Nyt ku tuol on ihan hyvä sää niin sais kentälle linjan, Inkku ehdottaa.
- Sopii mulle, vastaan. - Tuutsä mukaan?
- Joo, jos vaan huolitte, Soffi naurahtaa.
- Kyl se meille käy, jos vaan kestät meitä, myhäilen. Vilkaisen Inksuun, joka repeää hulluun nauruun.
- Lopeta! huudahdan naurun seasta.
- Hei rauhottukaaa, Soffi yrittää, ja yritämme Inkun kanssa rauhoittua, ja onnistummekin jotenkin.
- Mennäänkö laittamaan kuja tonne, niin harjataan sitten hevoset?
- Sopii, Soffi vastaa ja lähdemme kolmisin kentälle.
Rakennamme lyhyen linjan, jossa on ensin ristikko, sitten kahden laukan päässä pysty ja lopuksi okseri. Viritämme linjaan vielä reunan niin, että hevoset pysyvät siellä, ja lähdemme laittamaan niitä kuntoon.
Vaikka Alisa onkin kuran peitossa, saan tamman pikapuoliin puhtaaksi. Suitsin ponin, painan kypärän päähäni ja nappaan juoksutusliinan mukaan.
Kävelytän Alisan kentällä selästä käsin, jonka jälkeen vaihdan suitsien ohjat juoksutusliinaan ja ravuutan ponia muutaman kierroksen molempiin suuntiin sekä laukkuutan hiukan, jonka jälkeen Inkeri menee raipan kanssa kujan suulle ja Soffi on kävelyttämässä Tiitiä pihalla, jotta pääsemme melko sujuvasti etenemään. Kauraämpäri odottelee kentän ulkopuolella.
Alisa tajuaa idean heti ja hyppää kevyesti pienten ristikoiden yli. Se antaa helposti kiinni pienen riehumisen jälkeen ja hyppää linjan uudelleen, tosin tällä kertaa viimeinen este on pystynä. Jälleen menee hyvin, ja nostamme keskimmäisenkin pystyksi. Alisa on innoissaan ja pomppii esteet mielellään.
Nostamme okseriin takapuomin ja nostamme keskimmäistä estettä. Alisa menee taas innolla ja nostamme esteet seitsemäänkymmeneen. Ponia ei tunnu pysäyttävän mikään, kun se katsoo hyppypaikat ja säätelee laukkaansa niiden mukaan.
- Uskaltaako koittaa ysikymppiä? kysyn Inkulta, kun Alisa on hypännyt kahdeksankymppisetkin esteet kevyesti.
- Uskaltaa, se on menny niin hyvin noi kasikympit, Inkeri vastaa. Nyökkään ja nostamme esteitä kymmenellä sentillä Alisan nyhtäessä alkusyksyn ruohoa kentän laidoilta.
- Noniin, Altsukka, tää on sitten viimonen, sanon ponille, otan sen kiinni, pujotan riimunnarun kuolainrenkaaseen. Talutan tamman käynnissä kentän toiseen päähän ja lähden ravaamaan poni vierelläni. Hiukan ennen kujan alkua jättäydyn jälkeen riimunnarun irrotessa kuolainrenkaasta ja Alisa nostaa laukan hypäten alussa olevan ristikon kevyesti. Yksi laukka-askel ja pystyn ylitys. Kaksi laukkaa ja okseri.
Alastulossa urhoollinen poni kompastuu ja lentää ympäri. En itse kuule kurkustani nousevaa kiljahdusta.
- Alisa! huudahdan ja lähden juoksemaan kohti kolmijalkaisena seisovaa tammaa. Se ei varaa lainkaan painoa vasemmalle takaselleen. Inkkukin tulee ponin luokse. Sitä selvästi sattuu; ponin korvat riippuvat sivuilla ja se katsoo meitä apeana. Silitän ponin hionnutta kaulaa.
- Mä haen Sinnan, Inkeri sanoo hiljaa ja lähtee tallia kohti.
Nyökkään ja rauhoittelen tammaa, joka vain seisoo kolmijalkaisena paikoillaan. Sitä ei kiinnosta edes tarhassa olevat hevoset, jotka riehuvat, ei muovipussi, joka leijailee pihan poikki, ei edes Sinna, joka tulee paikalle.
Nainen ei sano mitään; Inkeri on kait kertonut tapahtuneen. Kyyneleet valuvat silmistäni Alisan tuuheaan harjaan, kun halaan ponia.
- Kyllä tämä saadaan varmasti kuntoon, Sinna sanoo tutkittuaan jalkaa.
- Alisaa... ei.. saa... tappaa... nyyhkin.
- Eläinlääkäri on tulossa. Kyllä Alisa selviää. Se on reipas poni, Sinna sanoo ja jää kanssani kentälle. Inkeri menee tiedottamaan Soffia, joka lähtee maneesille ratsastelemaan.
- Halutko sä, että mä jään tänne? Inkku kysyy.
- Ei sun tarvi.
- Mut kyl mä voin jäädä, jos sä haluat.
- Ei kun mee vaan. Tässä voi mennä kauan, vastaan.
Inkku nyökkää ja lähtee Vivekan luo.
- Mä soitan sun vanhemmille, Sinna sanoo. Nyökkään, otan puhelimeni ja selaan isäni numeron esille.
Lopulta eläinlääkäri tulee ja tutkii Alisan jalkaa.
- Tämä pitää kyllä kuvata, mies sanoo. - Varaako se jalalle ollenkaan painoa, vaikka kävelyttäessä?
Maiskautan Alisan liikkeelle ja tamma joutuu hiukan tukeutumaan jalkaansa, mutta yrittää pomppia eteenpäin kolmella jalalla.
- Seelvä. Pitää kyllä viedä klinikalle, eläinlääkäri sanoo.
- Iskä, traikku, sanon. Isäni lähtee puruttamaan hevoskoppia, ja hoitaa homman nopeasti.
Nyt Alisa on kuvattavana. Minä en saa mennä mukaan, sillä siellä on vaarallista säteilyä.
♥: Selma
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti